Aluksi voisin hihkaista innosta, blogin virallisten lukijoiden määrä on tuplaantunut viimeisen parin kuukauden aikana! Vaikka se ei vielä päätä huimaa, niin minua kovasti ilahduttaa.
Tervetuloa uudet lukijat!
Mietin pitkään viitsinkö kirjoittaa tästä aiheesta vai en. Luultavasti ne tuttuni, jotka eivät vielä pidä minua aivan hulluna koiranaisena, muuttavat mielensä tämän tekstin jälkeen. Toivon kuitenkin, että edes joku oppii ymmärtämään, miksi koirat ovat vieneet sydämeni.
Pienestä naperosta asti olen vinkunut perheeseen koiraa. Kävin viikottain kirjastossa lainaamassa läjäpäin koirakirjoja aina rotukirjoista koiran koulutuskirjoihin asti, unohtamatta tietysti suosikki DVD:täni "Kun koira tulee taloon". Olen siis aina ollut jollain tasolla pakkomielteinen koiria kohtaan.
Eräänä iltana äitini luota kotiin tullessa vastassa oli yllätys, dalmatialaisen pentu. Olin silloin eka-tokaluokkalainen. Muistan vieläkin elävästi sen tunteen, minkä ensimmäinen kauan toivottu koira sai aikaan. Ada oli aivan ihana koira; hymyilevä, rakastava, lojaali jästipää. Se kiipesi aikoinaan pöydän päälle varastamaan ruokaa, se käpertyi iltaisin sängyn päätyyn pieneksi keräksi ja yön aikana valloitti koko sängyn. Se hymyili aina, kun sille rakkaat ihmiset tulivat kotiin ja heilutti häntäänsä niin lujaa, että koko koira heilui puolelta toiselle. Se kuunteli murheet ja painoi päänsä syliin kuin osoittaakseen ymmärrystä. Ada oli perheenjäsen.
Nykyiset koirani ovat kasvattaneet minua hirmu paljon. Ennen baareissa viinapäissään viihtyvä vastuuntunnoton tyttö on muuttunut ulkoilua rakastavaksi ja kotona viihtyväksi naiseksi. Koirani ovat opettaneet minulle vastuuta ja pidempää pinnaa. Olen oppinut lukemaan eläinten käyttäytymistä aivan eri tasolla kuin ennen.
Ennen halusin aina itselleni parasta, nykyään tyydyn vähempään, kunhan koirani saavat sen parhaan. Oman ulkonäön ja terveyden huoltaminen on paljon vähempää kuin koirieni. Koirilla on aina päällään uudet ja ehjät pannat ja takit, itse kuljen samoissa vaatteissa vuodesta toiseen. Muotivaatteet ovat vaihtuneet käytännöllisiin kumppareihin ja ulkoiluhousuihin.
Välillä tulee mietittyä, miten hullua tämä koirailu oikeasti on. Laitan vuosittain tuhansia euroja koiriin; ruokakulut, treeninamit ja -lelut, lääkärimaksut, eri liittojen jäsenmaksut, harrastusmaksut, kisat ja kilpailut, näyttelyt sekä tietysti vielä bensat.. uskallan jopa väittää, että tästä listasta unohtui vielä jokin suuri rahareikä. Rahaa palaa siis aivan p*rkeleesti. Rahankulun lisäksi saan outoja katseita muilta kanssaihmisiltä, jopa omalta lähipiiriltäni, Silti se on sen arvoista. Olen löytänyt elämääni sisällön.
No mitäs se koira sit mulle merkkaa? Näin yksinkertaistettuna, kaikkea. Koira on kumppanuus, ymmärrys, anteeksianto, lohtu ja lojaalius. Se on ilo, rakkaus, lämpö, oppivaisuus ja omapäisyys. Koira on viekkaus, liikunta ja harrastus. Koira on niin paljon ettei sitä voi edes sanoin selittää, se täytyy kokea.
Jos olen allapäin, koirani tulevat kylkeeni kiinni lohduttamaan. Kun tulen kotiin, molemmat tytöt ovat revetä onnesta. Aamulla herätessä vierestä löytyy aina kaksi karvaista kaveria, ja ensimmäisen elonmerkin annettua alkaa pörinä ja rapsutusten kerjäys. Iltaisin sohvalla saan kainalooni vähintään yhden örisevän karvapallon. Ulos lähtiessä eteisestä löytyy heti kaksi valpasta koiraa tulossa mukaan minne tahansa menenkin. Likat ovat aina valmiita viettämään aikaa kanssani. Jos tahdon leikkiä, ne leikkivät kanssani, jos tahdon levätä, ne lepäävät kanssani. Ne seuraavat minua kaikkialle. Koira antaa aina 110% itsestään, mitä ikinä keksinkään pyytää.
Minulle koira on elämäntapa. Elämäntapa, mitä en vaihtaisi pois mistään hinnasta.
