Hyvää matkaa rakkain Tiida

Keväällä huomasin Tiidan vasemmassa alasilmäluomessa pienen muutoksen, joka kasvoi hiljalleen. Kävimme eläinlääkärissä näytillä, jossa muutos todettiin hyvänlaatuiseksi rauhaskasvaimeksi, joka on verraten yleinen seniorikoirilla. Tähän sovittiin seurantalinja pienen koon vuoksi ja mikäli kasvu jatkuu, varattaisiin aika kirurgiseen poistoon. Samalla käynnillä otettiin Tiidasta senioritarkastuksen yhteydessä verikokeita. Yllättäen maksa-arvot olivat koholla ja tätä lähdettiin selvittämään. Tiidan yleisvointi oli mielestäni hyvin normaali, mahdollisesti hieman lisääntynyttä juomista ja ruokahalun kasvua epäilin.

Aluksi poissuljettiin Cushingin tauti juotujen vesimäärien 3vrk seurannalla. Tämän jälkeen varattiin vatsan laaja ultraäänitutkimus 26.4. alkuillalle. Edeltävästi Tiidan tuli olla ruokapaastolla 12h.

Tutkimusta edeltävänä iltana aloin kiinnittää huomiota Tiidan outoon olemukseen. Päivällä aiemmin leikkasin koirien kynsiä ja Tiida liukastui tässä yhteydessä lattialla jalat alle "leviten" ja valui melko hitaasti vatsalleen. Autoin Tiidan ylös sillä hän ei itse ottanut jalkoja alleen kunnolla. Tämän selitin itselleni Tiidan alusta-arkuudella, joka sillä nuorena oli hyvinkin voimakkaana mutta iän myötä rohkaistui sen suhteen. Muutoin en osaa sanoa mikä siinä pisti silmään. Yleensä Tiida seurasi minua huoneesta toiseen aktiivisesti. Ehkä se pisti silmääni kun Tiida nukkui kyljellään eikä seuraillut kuten tapansa oli. Ajattelin Tiidan olevan väsynyt enkä käynyt enempää herättelemässä sillä Tiida kuitenkin myös vaihteli nukkumapaikkaa, söi ja joi normaalisti. 

Seuraavana aamuyönä heräsin klo 5 Tiidan vinkumiseen/itkuun. Löysin neidin keittiöstä pöydän alta vatsallaan makaamasta ja vinkumasta. Epäilin syyksi alusta-arkuutta ja koiran olevan ns. henkisesti jumissa pöydän alla vauvamme ruokatuolin alla olevan suojapleksin päällä, mikä saattaisi näyttäytyä Tiidalle liukkaana. Autoin Tiidan matolle ja seisaalle. Seisomaannousuun tarvitsi yllättäen apua sillä ei meinannut nostaa takapäästä ylös itse. Tiida lähti kuitenkin kävelemään normaalin oloisesti keittiöstä olohuoneeseen. Hetken tarkkailin Tiidaa ja palasin nukkumaan.

Mieheni lähti töihin tästä jonkin ajan kuluttua ja kuulin miten hän joutui useamman kerran käskyttämään Tiidaa takapihalle pissalle. Tätä pidin jo outona mutta jälleen selitin käytöstä alusta-arkuudella, minkä aiempi liukastuminen olisi voinut laukaista hetkellisesti.

Noin klo 7 aikaan miehen jo lähdettyä työpaikalle Tiida vinkui/itki jälleen. Riensin avuksi tietäen että nyt on oltava oikea hätä outojen tilanteiden jälkeen. Löysin Tiidan eteisen maton päältä makaamasta ja vinkumasta. Tiida ei kehoituksistani huolimatta noussut seisomaan ja ikenet sillä oli vaaleat. Soitin miehelleni ja pyysin tulemaan mahdollisimman nopeasti kotiin sillä tiesin että Tiida on vietävä lääkäriin mahdollisimman pian. Puhelun aikana Tiida nousi ylös mutta seisoi vaivalloisen oloisena. Miehen paluuta odotellessa Tiida oli levoton, kuljeksi ympäriinsä, vinkui, läähätti. Otin Tiidan kanssani makkariin, jossa vahdin perhepedissä nukkuvaa vauvaamme. Tiidan levottomuus jatkui ja tiesin sillä olevan todella vaikea olla. Tiida myös horjahteli ja seisominen oli selvästi vaikeaa. Pyysin Tiidan luokseni lattialla ja halasin, rapsuttelin ja kuiskutin korvaan rauhoitellen kehuja ja lupasin kaiken järjestyvän. Huomasin miten Tiidan hengitys vaikutti liian pitkältä ja kivuliaalta. Tiidalla oli myös satunnaisia hyvin pieniä yksittäisiä nytkähdyksiä eri lihaksissa. Näin miten Tiidan voimat hupenivat hiljalleen ja pelkäsin todella Tiidan saavan jonkin kohtauksen ja kuolevan syliini.

Miehen tultua kotiin, lähdimme heti ajamaan klinikalle, jonne uä aika oli varattu samalle alkuillalle. Tiida ei jaksanut kävellä yhtäkään askelta vaan kannoin neidin autoon saakka. Klinikallakaan Tiida ei jaksanut kävellä vaan kannoin sen tutkimushuoneeseen. Lääkäri tutki Tiidan ja epäili neurologisia syitä ensialkuun. Tiida seisoi paikallaan huterasti ja oli poissaoleva. Päädyimme jättämään Tiidan seurantaan ja uä tehtäisiin sovitusti alkuillasta. Lähdin kotiin.

Klo 11.30 aikaan soitin klinikalle Tiidan vointia kysyäkseni. Sain vastaukseksi eläinlääkärin hoitavan Tiidaa juuri ja että hän soittaisi minulle piakkoin. Jäin pelokkaana odottamaan soittoa, mikä tuli parin tunnin päästä.

Eläinlääkäri kertoi Tiidan saaneen kohtauksen 11.30 aikaan ja Tiidan verensokereiden olevan vaarallisen matalat, vain 1,9. Tiidalta otettiin lisää verikokeita ja Tiidalle laitettiin glukoositippa ja oli annettu ruokaa. Tipasta huolimatta verensokeri nousu oli huonoa. Epäily haiman kasvaimesta syntyi ja jäimme odottamaan vatsan uä tuloksia. 

Tilanteen vakavuuden vuoksi lähdimme mieheni kanssa molemmat klinikalle tuloksia kuulemaan klo 17 maissa. Ystäväni tuli auttamaan vauvan kanssa siksi aikaa sillä uumoilin pahinta ja halusin mahdollisuuden keskittyä rakkaaseen Tiidaan rauhassa. Pakkasin mukaan kinkkua ja juustoa Tiidaa varten.  

Ultraääni paljasti maksan olevan kauttaaltaan möykkyinen ja epämääräisen mallinen, mikä todennäköisimmin viittaa maksan kasvainsairauteen ja useisiin kasvaimiin. Lisäksi haimassa epäiltiin insulinooma eli jälleen uutta kasvainta. Päivän aikana parhaimmillaan verensokeri kävi 3,8 mikä edelleen on matala arvo. Tähänkin päästiin tuntien sokeritipassa olon ja parin ruoka-annoksen jälkeen. Tiida oli ollut hyvin voipunut ja vaisu koko päivän klinikalla. Ennuste oli toivoton. Vaihtoehtona oli Tiidan vieminen toiselle klinikalle yö päivystykseen sillä verensokerin vuoksi Tiidaa ei voitu kotiuttaa. Haiman kasvainta olisi voitu tutkia lisää ct-kuvauksella ja koepalan ostoilla, joka vaatisi anestesia, mitä ei voitaisi tehdä Tiidan huonon kunnon vuoksi.

Mitään parannuskeinoa kokonaistilanteeseen ei käytännössä ollut useiden kasvainten vuoksi ja maksan ollessa myös tiensä päässä. Verensokereiden jatkuva voimakas tippuminen oli edelleen hieman mysteeri. En nähnyt muuta oikeaa ratkaisua enää kuin sallia eutanasia Tiidalle. En voinut ottaa riskiä että Tiida kuolee klinikalla yöllä yksin verensokereiden laskettua kohtauksen kourissa sätkien ja kiljuen. En voinut suostua pitämään Tiidaa klinikalla yksin häkissä ehkä useita päiviä ja lopulta mitään ei voitaisi kuitenkaan tehdä ja päädyttäisiin samaan. Saati jos ikinä enää kotiin olisi päässyt ja verensokerit laskisivat yllättäen voimakkaasti ja Tiida kuolisi kotona kohtauksen kourissa. En pystyisi elämään itseni kanssa näissä skenaarioissa. Tiida ansaitsisi rauhallisen ja kauniin kuoleman rakkaidensa keskellä. Niimpä päätös oli selvä. Suurinta rakkautta on päästää irti.

Tiida tuli luoksemme hieman piristyneen, häntä heiluen ja iloisesti haukkuen/ulvahtaen. Juttelimme Tiidalle iloisesti, annoimme kinkkua ja juustoa ja teimme muutamat toistot helppoa temppua, josta Tiida piti. Halimme, pussasimme, silitimme ja rapsutimme Tiidaa. Hetken päästä Tiida alkoi näyttämään väsyneemmältä ja voimat olivat hupenemaan. Kutsuimme lääkärin paikalle. Tiida sai esirauhoittavan ja jo lääkettä laittaessa nojaten valui syliini makuulle. Tiida sai siirtyä ajasta ikuisuuteen sylissäni, minun syleillessäni rakkainta koiraani ja samalla kuiskuttelin kiitoksia ja kehuja Tiidan korvaan. Päästin irti vasta pitkän aikaa Tiidan jo lähdettyä. Tilanne oli rauhallinen ja kaunis.

Muistoissa aina Tiida, Old Manors Tihkusade, 16.4.2013-26.4.2024

Mitä meille kuuluu keväällä 2022?

 

 Viimeisimmästä päivityksestä on kulunut vuosia. Blogin kirjoittaminen on jäänyt muun elämän tieltä eikä blogia tule enää aktiivisesti kirjoitettua saati luettua toisten blogeja. Taitaa blogien kulta-ajat olla jo takanapäin ja nopeammat lyhyemmän kuulumisten palvelut kiilanneen blogien suosion ohi. Kirjoitan kuulumiset ylös muistoksi itselleni sekä mikäli joku vielä eksyy blogini pariin ja on kiinnostunut kuulemaan tarkemmin kuulumisia.

Sessan kuulumiset 

Sessa täytti tammikuussa kunnioitettavat 10 vuotta. Sessa alkaa ulkoisesti muistuttaa jo vanhempaa koiraa, kuono on harmaantunut, tan-merkit haalentuneet ja turkki on ohuempi ja pehmeämpi eikä karva ole enää yhtä tiheää ja elinvoimaisen näköistä kuten ennen. Koskaan Sessa ei ole ollut runsasturkkinen mutta turkki on ohentunut entisestään. Liikkeessä on havaittavissa jäykkyyttä ja makuulta noustessa venytellään aiempaa enemmän takajalkoja. Lenkeillä jaksetaan samaan tapaan kuin ennen, ei ole toistaiseksi tarvinnut liikuntatottumuksia muokata. Luonteelta Sessa on jopa leikkisämpi ja hupsumpi kuin nuorempana. 

Sessalla on ollut epämääräistä ja erikoista oireilua terveyteen liittyen  jo monen kuukauden ajan. Viime kesällä havahduin siihen, että Sessa pyytää hyvin satunnaisesti ulos tavallista useammin pissalle, oireilua oli aina 1-2 vrk ajan ja oireili sekä päivin että öin. Pian huomasin syyksi lisääntyneen juomisen, Sessa saattoi juoda 2h aikana pahimmillaan jopa 1l vettä.

Oiretta on tutkittu useilla lääkärikäynneillä, on otettu laajasti verikokeita. On poissuljettu useita eri sairauksia ja tiloja, jotka voisivat oireita aiheuttaa. Keuhkot on kuvattu ja vatsa tutkittu ultraäänellä. Samalla rauhoituksella kontrolloitiin selän röntgenkuvat spondyloosin nykytilanteen tiimoilta. Spondyloosi on edennyt huomattavasti ja Sessalla nyt 6 perättäistä nikamaväliä selässä luutuneet yhteen sekä lantion alueella lähellä häntää yksi nikamaväli on luutunut. Nämä selittää jäykkyyttä, jota Sessan liikkeessä on havaittavissa ollut. Juomisen syy pysyy yhä arvailun varassa. Liekö selän kipua, minkä vuoksi juo vai ehkäpä närästystä. Tällä hetkellä tilannetta seurataan ja Sessalla on allergiaruokavalio, foolihappolisä sekä selkään tarvittaessa tulehduskipulääkekuuri. 

Koimme viime talven alussa pelottavia hetkiä ensimmäisten kovien pakkasten aikaan. Sessa on aina ollut hyvin lenkillä vapaana pysyvä ja herkästi luokse tuleva koira. Iän myötä saattaa olla havaittavissa viitteitä kuulon alenemisesta. Sessa nukkuu sikeämmin ja vaikuttaa reagoivan hiljaisiin ääniin aiempaa huonommin. Koskaan ei ole ollut kova ääniin reagoija, mutta mielestäni korva ei liikahda äänen suuntaan kuten ennen. Tavalliseen puheääneen reagoi normaalisti kyllä. 

Oli siis -20 astetta pakkasta marraskuun alussa ja lähdimme ystävän ja tämän koiran kanssa pitkästä aikaa ennestään tutulle lenkkireitille pimeällä. Koirilla oli kaikilla heijastimet ja Orbiloc-valot, meillä ihmisillä myös heijastimet ja otsalamput. Loppumatkasta muutimme reittiä pidentääksemme lenkkiä. Postuimme polulta toiselle ja katsoin vielä koirien olevan lähellä polulta siirtyessä, Sessa nuuski polun reunaa takanani metrin-parin päässä. Kuljimme jutellen äänekkäästi ja koirat kulkivat reippaana mukana. Muutaman metrin kuluttua katsoin taakse ja huomasin ettei Sessa ollut seurannut perässä toiselle polulle. Odotin hetken ja kutsuin Sessaa. Ei mitään ääntä eikä mitään liikettä näkyvillä. Kutsuin voimakkaammin ja lähdin kulkemaan tulosuuntaan päin. Palasimme risteyskohtaan eikä Sessaa näkynyt missään. Huolestuin, sillä tämä ei ole Sessalle lainkaan tyypillistä ollut koskaan. Hajaannuimme ystäväni kanssa kulkemaan toinen polkua tulosuuntaan ja itse lähdin tavalliseen menosuuntaan päin, jospa Sessa oletti lenkin jatkuvan normaalisti ja olisi kulkemassa autolle. Kutsuimme molemmat Sessaa omilla suunnillamme ja pysähdyin jopa haukuttamaan Tiidaa hauku-käskyllä, jotta ääni kantaisi mahdollisimman pitkälle. Vasta parkkipaikalle päästyä huomasin Sessan valon vilkkuvan kaukana edessä ja liikkuvan poispäin minusta. Koiraa kutsuessa huomasin sen kiihdyttävän väärään suuntaan. Epäilen kuulon aleneman ja mahdollisen lenkkipaikan aiheuttaman kaiun hämänneen Sessaa. Lopulta ymmärsin olla kutsumatta Sessaa ja kiihdytin koiraa kohti. Onneksi Sessa ei lähtenyt enää uudelleen lenkkiä kiertämään vai jäi lähemmäs autoa, jolloin saavutin koiran ja lähempää kutsuessa sain Sessan huomion. Tätä etsintää kesti kuitenkin 20-30 hyvin pitkältä tuntuvaa minuuttia. Yksikään koirani ei ole koskaan ollut kadoksissa läheskään noin pitkää aikaa ikinä ja nyt vanhin koirani, joka ei koskaan katoa näköpiiristä, oli kevyessä karvassa pimeässä metsässä kovilla pakkasilla. Etsinnän aikana ehdin jo huolestua kovin ja soitin jopa miehelleni itku kurkussa että hukkasin Sessan. Onneksi löysin rakkaan koirani kuitenkin verrattaen lyhyessä ajassa. Sympatia ja ymmärrys kaikkia koiransa hukanneita ja etsiviä kohtaan nousi huimasti. Tästä oppineena olen välttänyt pimeällä metsäpoluilla kulkemista ja olen huomattavasti tarkemmin tarkkaillut koiriani mikäli päätän muuttaa tuttua reittiä.

Tiidan kuulumiset

Tiida täyttää tässä kuussa 9 vuotta. Tiidassa ikä näkyy lähinnä yleisenä rauhallisuutena ja seesteisyytenä sekä myös jonkin verran lisääntyneenä hassutteluna/leikkisyytenä. Kuonossa on lisääntyvää harmautta ja silmiä siristellään auringon valossa voimakkaasti iirisatrofian vuoksi. Sisätiloissa silmien siristelyä ei ole. 

Tiida on jatkanut aktiivista agilitykoiran elämää pienillä muutoksilla. Viikottaisesta valmennusryhmäpaikasta luovuimme jo pari vuotta sitten mutta viime syksystä lähtien Tiida on kisannut säännöllisesti agilityssa ja nousi maksi 2-luokkaan syksyn lopulla Lohjan kisoissa. Syksyllä kävimme lisäksi viikottain kuurinomaisesti vesimatolla kuntoa kohottamassa sekä satunnaisesti ulkopuolisten agilitykouluttajien koulutuksissa. Hyvin aktiivisen syksyn jäljiltä Tiidan selkä meni hyvin jumiin ja päädyimme viettämään muutaman viikon aktiivista sairauslomaa ilman agilitya, palauttavien lenkkien parissa sekä fysioterapeutin huolloissa käyden. Selkä saatiin auki ja nyt keväällä treenimäärän asteittainen lisääminen sekä treenaaminen pääasiassa matalemmilla rimoilla ja harvemmin kisaaminen ovat tuoneet tulosta ja viimeisimmällä käynnillä fysioterapeuttimme antoi luvan kisauran jatkamiselle tietyin kuntoa ylläpitävin tukitoimin. Olen myös syksystä lähtien kunnostautunut koirien kotijumpan suhteen ja pyrin ylläpitämään ikääntyvien koirieni toimintatykyä, kehonhallintaa ja liikkuvuutta eri jumppien avulla.

Nerin kuulumiset

Neri viettää myös tässä kuussa syntymäpäiviään, mittariin tulee jo 6 vuotta. Uskomatonta miten aika kuluu ja että tämäkin henkisesti nuori koira on jo näinkin aikuinen iän puolesta. Neri on henkisesti kypsynyt paljon viimeisten parin-kolmen vuoden aikana. Neri on tasapainoisempi ja selvästi ajattelee enemmän itse eikä aina mene porukan mukana. Neristä on kasvanut hyvin kuuliainen ja kiltti koira, jonka kanssa arki on pääasiassa hyvin miellyttävää. Äänenkäyttö on edelleen hyvin herkässä ja Nerillä onkin hyvin laaja repertuaari erilaisia äännähdyksiä ja sävyjä eri tilanteisiin. Neri on hyvin eloisa ja kekseliäs hupsu koira.

Nerin kanssa treenaamme viikottain tavoitteellisesti agilityn valmennusryhmässä. Agilitytaipaleemme on ollut haasteita täynnä. Alkuun harrastusta varjosti pitkään Nerin pienenä pentuna kokema käärmeenpurema oikeaan takajalkaan, josta kuntoutuminen oli jokseenkin hidasta ja kasvuiän aikana kuntoutuminen aiheutti pitkällä aikavälillä useita haasteita kehonhallintaan ja käyttöön. Tämän lisäksi olemme vuosia painineet matalan vireen kanssa, jota onkin viime aikoina osaavan ja aivan ihanan kouluttajamme toimesta saatu huomattavasti parempaan, iso kiitos hänelle! 

Viime syksynä vihdoin alkoi tuntua, että yhteinen sävel ja toivottu vire on löytynyt ja aloitimme kisauraa hyppyradoilla kunnes tuoreimpana haasteena viime marraskuussa todettiin Nerin vasemmassa takajalassa pinnallisen koukistajajänteen luksaatio. Ensikäynti lääkärillä ei juuri toivoa antanut, uskoin agilityuran olevan ohi ja surin tätä kovasti samalla jännittäen, miten Neri kuntoutuu ja joudummeko leikkaukseen ja miten siitä toivutaan vai toivutaanko. Lopulta päädyimme aivan ihastuttavan ja todella ammattitaitoisen ortopedin Aija Mehtälän hoidettaviksi Somervetiin. Saimme kuulla Aijalta todella hyviä uutisia ja pääsimme toipumaan ilman leikkausta konservatiivisella hoitolinjalla, jolla ennuste tulevaisuutta ajatellen on jopa leikkaishoidon ennustetta parempi. 3kk kestäneen kuntoutusjakson jälkeen saimme vihdoin luvan palata takaisin agilityn pariin ja lupa aktiiviseen kisaamiseen tulevaisuudessa saatiin. En voisi olla onnellisempi! Tärkeintä tietysti on koiran toipuminen ja elämänlaadun pysyminen arjessa hyvänä mutta vielä bonuksena paluu rakkaan harrastuksen pariin.

Treeneihin paluu onkin sitten osoittanut haasteita jälleen vireen saralla. Kaivamalla kaivettu hyvä vire on ollut ilmeisesti talvilomalla ja saamme aloittaa sen työstämisen uudelleen. Onneksi tässä on jo kertaalleen onnistuttu eli tiedän sen löytyvän vielä uudelleen. Maltti on valttia ja tulevaisuus näyttää valoisalta. 

Vapaapäivän kuulumiset kuvien muodossa

Helsinki KV 20.5.

Taas on aika vierähtänyt viimeisestä blogikirjoituksesta. Tuntuu, että viikosta loppuu tunnit kesken ja aika vaan juoksee eteenpäin. Hyvä, jos ehtii viikkotreenien lisäksi ylimääräisiä treenejä edes pitää, saati istahtaa alas ja avata konetta kirjoitusmielessä. Lisäksi nyt keväällä allekirjoittanutta on työllistänyt opinnäytetyön teko, jota yllättäen innostuin tekemään todella tunnollisesti ja annoin kaikki annettavissa olevat paukut kyseiselle työlle. Nyt oppari on vihdoin onneksi kasassa. Koulun kesäloman alettua onkin taas kesätöiden vuoro ja koiratreenit jäävät väkisinkin aikataulullisten haasteiden vuoksi taka-alalle kesäksi. Tokihan agilityn viikkotreeneistä tulee myös kesätauot, mikä helpottaa omalta osaltaan ajan käytön hallitsemista kiireisenä vuodenaikana.

Kevään aikana olin sentään pistänyt näyttelyilmot menemään ja tänään oltiinkin Helsinki KV:ssä Nerin että Tiidan kanssa, molemmat avo nartuissa. Tuomarina toimi Saija Juutilainen. Ensimmäistä kertaa olin näyttelyssä kahden koiran voimin ja vielä samassa luokassa. Suunnitelmana oli esittää Neri itse ja antaa Tiida tämän kasvattajan esitettäväksi. Suunnitelmiin tuli kuitenkin muutos ja hetken aikaa jännitin, saanko Tiidaa ollenkaan kehään. Onneksi asiat kuitenkin järjestyivät parhain päin, kiitos siitä avuliaille kavereille, ja molemmat tytöt saatiin kehään ilman ongelmia.

Nerille tämä oli neidin elämän toinen näyttely. Minua jännitti melko tavalla ensimmäisen kerran jälkeen, siitä kun on jo aikaa ja esittämiseni oli silloin melkoista sähellystä... Tänään ennen kehää saatiin vielä viimeiset neuvot Nerin kasvattajalta ja melko rauhallisin mielin lopulta askellettiin kehään. Hienosti Neri malttoi seistä kopeloitavana ja ravi oli nättiä ja maltillista. Nerille tästä ERI.

Tiidan kehäesiintymistä seurasin sivulta. Hienosti ja ryhdikkäästi Tiida pönötti tuomarin tarkastellessa koiraa. Ravissa Tiidalla vaikutti olevan ajatukset hieman muualla, kenties ihmetteli, missä emäntä on. Kaikenkaikkiaan kuitenkin hienosti esitetty ja hienosti esiintyi vieraan ihmisen esittämänä. Tiidalle EH, alla arvostelu:

"5v. hyvärunkoinen ja luustoinen nuori narttu. Niukemmin mutta tasapainoisesti kulmautunut. Hyvät käpälät, sievä nartun pää ja ilme. Riittävän pyöristynyt kuono-osa. Hyvä purenta, korvien taite. Riittävästi niskan kaarta. Hyvä karvan laatu, puhtaat värit. Hyvä hännän asento. Kovin kapeat liikkeet, sivuaskel saa jäntevöityä. Mukava luonne."

Kilpailuluokassa oli nopeasti laskettuna kuusi-seitsemän narttua. Neri esiintyi jälleen mallikkaasti ja minä puolestani tunsin oloni rennoksi Nerin kanssa. Fiilis oli melko hyvä, kun kehästä käteltiin ulos pari narttua ja Neri jäi neljän parhaan joukkoon. Meitä juoksutettiin vielä kehä ympäri ja lopulta Neri osotettiin kolmanneksi! Eli lopputulema Nerille oli avo ERI 3. Olen todella ylpeä kokemattomasta koirastani sekä hieman myös omasta suorituksestani, tuntui että meillä oli pallo hallussa ja oltiin yhdessä kehässä. Hyvä mieli jäi ja nyt uskaltaa taas luottaa meidän touhuihin kehässä ja katsella uusia näyttelyitä. Alla arvostelu:

"2v. oikealinjainen nuori narttu. Hyvä, pitkä rintakehä. Hyvä luuston vahvuus, kulmaukset, käpälät. Kaunisilmeinen narttumainen pää, hieman syvä kallo. Riittävä korvien taite. Hyvä kuono, purenta. Kaunis karvapeite, väri. Liikkuu hyvällä luonteella. Kaunis sivukuva. Etuliike saa tiivistyä kyynärpäistä."

Tavoitteet 2018

Mietin pitkään julkaisenko tavoitteita tälle vuodelle blogin puolella. Olen kovin kilpailuhenkinen ja tähtään täydellisyyteen teoissani. Elämä on näyttänyt ettei jatkuva suorittaminen kannata ja liika tuloksiin tähtääminen aiheuttaa turhaa painetta ja vie itse tekemisestä ilon. Aloitin jo kertaalleen kirjoittamaan tätä postausta viime vuoden tavoitteiden toteutumisen kautta, mutta huomasin jo tekstiä kirjoittaessa alakulon ja epäonnistumisen tunteen tunkeutuvan mieleeni. Niimpä poistin tekstin. Koska blogini yleisö on määrällisesti pieni eikä blogillani ole juuri odotuksia, teen tavoitepostauksen mahdollisimman mataliin ja konkreettisiin tavoitteisiin tähdäten, jotta paineeni tuloksista pysyy pienenä enkä kompastu omiin kengännauhoihini. 

Tavoitteet 2018:

Neri

-Agilityssa kisaamisen aloittaminen hyppyradoilla Juhannuksen aikaan.

Olemme nyt valmennusryhmässä, jossa on pohdittu isoa päätavoitetta keväälle. Välitavoitteina on keppien treenaaminen valmiiksi, estefokusta koiralle sekä yleisimmät ohjaustekniikat tutuiksi.

-Agiepiksissä käyminen vauhdin ja kisatreenin vuoksi

-Tokossa ALOn liikkeet valmiiksi

Näiden kanssa ollaan hyvällä mallilla, suurin työ on vielä kapulanpidon suhteen. Neri ottaa kapulan, mutta sylkee herkästi pois suusta. Tähän nyt kokeilussa uusi taktiikka.

Tiida

-Juoksukontaktit valmiiksi Juhannukseen mennessä --> takaisin agiradoille.

Tällä hetkellä juoksarit on melko kivalla mallilla: treenataan boksilla ja kontaktit on taas osa rataa. Vielä lisää treeniä boksit radalla, pikkuhiljaa kevään mittaa häivytetään niitä bokseja.

-Agiepiksissä käyminen kevään mittaa kisatreenin vuoksi.

-Tokossa kisamaista treeniä, möllikisoihin osallistuminen.

ALOn liikkeet olleet kunnossa jo pitkään. Kisoihin päin pikkuhiljaa, ei välttämättä vielä tulevana vuotena.

-Vireen hallintaa/rentoutumista treeni- ja kisatilanteessa sekä hihnalenkeillä

Suurin ongelmamme vireen hallinta/koiran rentous, mikä yhdistettynä hermostuneeseen ja jäykkään ohjaajaan on aiheuttanut meille töitä ja paljon. Kisaaminen etenkin tokossa on tuntunut lähes mahdottomalta kun yhdistää kaksi jäykkää hermoheikkoa yhteen. Tähän ollaan panostettu aktiivisesti jo kohta 3 vuotta ja työ on tuottanut tulosta. Tätä osa-aluetta tullaan luultavasti työstämään vielä pitkään. Mikäli työn tulos jatkaa samaa suuntaa kuin tähän mennessä, who knows me vielä lähivuosina kisataan siellä tokossa.

Sessa

-Agiepiksissä hyppyradoilla käyminen yhteisen kivan vuoksi.

Luustokuvilla

Käytiin Nerin kanssa eilen kuvilla ja silmäpeilauksessa PetVetissä. Neri oli tuttuun tapaan reipas ja utelias oma itsensä ja tervehti henkilökuntaa iloisesti joka käänteessä. Toimenpiteissä Neri oli lunkisti ja vähät välitti hoitajien ja lääkärin tekosista.

Silmissä pentuna nähty Crd oli edelleen näkyvissä, lisäksi vasemmassa silmässä yksi ylimääräinen ripsi, mistä johtuen distichiasis-lausunto.
Luustosta mulla oli olo, että sieltä tulee vikaa joka suunnalta. Koira ei ole oireillut mutta jostain syystä mulla oli tällainen fiilis. Yllätykseni oli suuri kun lääkäri lausui kuvat: selkä priimaa, kyynärät 0/0 ja lonkat mitä luultavimmin B/B.

Kävin saman iltana vielä maksamassa Omakoirasta maksut kuntoon ja tänään töistä päästyä sähköpostissa odotteli lopullinen tuomio. Selän kuvautin epävirallisesti, joten enää jännitin lähinnä lonkkia. Lopputuloksena kyynärät 0/0 ja lonkat B/B.

En vois olla tyytyväisempi. Ihana tietää, että voidaan harrastaa mitä lystää ilman kehon rajoitteita. Koirani on terve.

Neiti Kesäheinät